Ensimmäinen dalmatiankoirani oli 10kk ikäinen narttu, joka tuli minulle vähän kuin vahingossa vuonna 1997. 

Äitini oli tuolloin hankkinut ensimmäisen dalmatianuroksensa reilu vuosi aiemmin. En tiedä mitä linjoja pitkin oli kuullut, että nuori narttu etsii pikaisesti uutta kotia. Tilanne nuoren nartun kotona oli se, että silloinen omistaja oli allergisoitunut pahoin koiralle, ei voinut koskea tähän, eikä koiralla ollut lupaa olla asunnossa kuin yhden maton päällä. Äitini päätti ottaa nuoren neidon heille, mutta kuinka ollakaan, talouden toinen aikuinen ei ollut asiasta samaa mieltä. Menimme kuitenkin dallutyttöä katsomaan pimeänä syysiltana, kun kasvattaja oli juuri palaamassa hakureissulta. Minä, äitini ja 11-vuotias tyttöni.

Itselläni oli kotona englanninsetteriuros. Olin vannoutunut pitkäkarvaisten turkkirotujen ja erityisesti urosten fani. Auton peräluukku kun aukesi, siellä oli jotain täysin muuta, lyhytkarvainen narttu. Minusta niin pieni ja ruma pää, koska olin tottunut urosten myötä maskuliinisempaan ulkonäköön. Alkoi minun ympäripuhuminen, ja äitini tietysti pääroolissa.

Tyttäreni halusi pissattaa ja vähän kävelyttää koiraa. Me keskustelemme tylleröstä, kun huomaan, että tytär viipottaa jo reilun puolen kilometrin päässä kohti alikulkutunnelia ja meidän kotia. Koitan huudella tyttöä takaisin, mutta aina kovin päättäväinen tytär ei ottanut kuuleviin korviinsa. Voi pojat... tai siis narttu... 

Sovimme, että dallutyttö voi tulla nyt meille kolmeksi vuorokaudeksi hoitoon, jotta kasvattajalla on aikaa etsiä uutta kotia ja me voimme tunnustella samalla, miten asiat mahdollisesti sujuisivat meidän perheessä.

Menimme nukkumaan ja itselläni tapana jaloilla potkutella peitto suoraksi. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, tämä tyttö sinkaisi peittoni alle. Ja siellä vietti koko yön. Yön aikana heräsin moneen kertaan tarkistamaan, saahan koira peiton alla happea ja raotin peittoa sen verran kuonon päältä, että kirsu näkyy. Tyllerö peitti itsensä uudelleen peiton alle. Olihan se nyt omituista, ei turkkikoirat moista tee, läkähtyisivät peiton alle.

Jotain tuon yön aikana, tarkastellessani hapen saantia, tapahtui. Tyttö sulatti sydämeni kerrasta. Aamusta ilmoitin kasvattajalle, jos hänelle vain sopii, koira voisi mielellään jäädä meille. Sen jälkeen sitä olikin syvällä kyynärpäitä myöden pilkuissa.

Pitkäkarvaisten urosten fanittajasta, näyttelyvastaisesta koiraihmisestä tuli yhdessä yössä lyhytkarvaisten narttujen, ehdottomasti pilkullisten, näyttelyitä harrastava ystävä. Alku pilkkujen kanssa oli siis kaikkea muuta kuin suunniteltu. Never say never.

Kun äitini menehtyi tapaturmaisesti 1998, minulle jäi hänen uros. Tämän dallutytön, Sissin ensimmäisestä pentueesta jätin itselleni narttupennun, Tähtirata Cor Caroliin.